?

Log in

And the light, through the pines, in brassy tines
lays over me, dim as rum, and thick as molasses
i go 
9th-Oct-2010 01:12 pm - piles of stuff
owl
Day 12 – What’s in your bag, in great detail

Mulla on kaksi miljoonaa laukkua, mutta kerron nyt mitä sattuu olemaan juuri nyt siinä nimenomaisessa laukussa, jota viimeksi käytin. Tavarat vaihtuvat päivittäin: en siis ole mitenkään erityisen hyvä säilyttämään asioita laukuissa valmiiksi, pikemminkin paniikissa kasaan ne sinne just ennen lähtöä.

Monisteet
- tapnin valokuva-analyysi, paripalaute.
- siisti (!!!) tulostettu paperinippu, jossa eilinen esitelmäni lehdestä kielikello 2/2009, sekä paripalautteet. neljä sivua.
- tapnin "valokuvaus" -paperi, josta ei oo vitunkaan hyötyä, johon olen itse kirjoitellut jotain josta voisi olla hyötyä, mutta tuskin on
- kielenhuollon natsimeininki-monistenippu, jossa pedantisti kerrottu mitä kaikkea meidät laitetaan tekemään päivän aikataululla.

Epämääräiset konseptipaperit
- käsittääkseni kansantaloustieteen peruskurssin muistiinpanoja työvoimasta.
- muistiinpanoja feministisestä kulttuurintutkimuksesta
- tyhjä
- kahvitahriintunut paperi kirjoittamisen tunnilta, jossa ehkä kaksi muistiinpanoa, joista toinen sähköposti ja toinen minuuttiaikataulu loppupäivälle

Muu
- ruttuinen kuitti mestarin herkussa tehdyistä karkkiostoksista
- irtonainen lyijykynä, herrantähden: terävä
- irtonainen lyijykynä: ei terää
- pyyhekumi
- ns. oikea kynä
- tulitikkuaski

Ne oikeasti tärkeät(?)
- käsittääkseni korealainen penaali: pastellivärejä ja perhoskoristeita.
(sis. tuuloksen säästöpankin kynän? sekä tylsän lyijykynän)
- yliopiston kalenteri. aivan vitun liian täynnä kaikkea, mitä pitäisi tehdä.

Normaalisti lisäisin tuonne vielä Ipodin, avaimet, tupakat, sytkän, mustantyylikkään journalismimuistikirjani, sinisen rahakukkaroni, puhelimeni, ja ehkä, ehkä jopa vähän lisää paperia (jos olen oikein innokkaalla tuulella eikä ole esim. kahdeksan aamu).
5th-Oct-2010 08:46 am - muotiblogi
owl
Day 10 – What you wore today, in great detail

Paluu eiliseen tämän kera.
Aika tylsä päivä näin vaatteellisesti: oli "vapaa" eli mun piti ottaa valokuvia ja kenties tehdä haastatteluita, mutta en sitten tohtinut tehdä jälkimmäistä kun co-writer oli jossain Helsingin humussa käsittääkseni, ja ensimmäistä koska vitutti.

Päälläni oli kaiken kaikkiaan, vaihtuvissa ensembleissa:

- pyjamapaita
- vaaleanpunaiset nilkkasukat, joista Kai ahdistui
- tohvelit, joista Kai ahdistui
- mustanvihreät farkut, jotka vielä joskus olivat tiukat, jotka todellakin pitäisi pestä
- mustat rintaliivit
- kahdet eri pikkuhousut: ensin mustat, sitten vaaleanpunaiset bokserit
- musta t-paita
- vaaleanharmaa napitettava pitkähihainen, jossa on ammottava aukko toisen ranteen kohdalla. Käsittääkseni normaali-ihmisten maailmassa olisi jo pitänyt ostaa uusi, mutta hei.
- vihreä lämpimämpi pitkähihainen, siinäkin napit
- punainen kashmir-syksyhuivi
- uloslähtiessä violetit converset + ruskea syksytakki + mustat nahkahanskat (lahjaksi sain)

Geneerinen sääntö on, että mitä myöhempi, sitä vähemmän vaatteita. Päti eilenkin.


- -

Lehtityön kurssi vituttaa. Nyt se hetki tuli, tai pikemminkin eilen. Samalla aikaa, kun Kai velloi sohvalla monologinsa parissa, minä velloin vieressä elämäni parissa. Voiko musta tulla toimittajaa, kun en aina tiedä automaattisesti minne pitää soittaa ja kuka on paras lähde? Kun kukaan ei edes vastaa sähköposteihini, ja meille erikseen sanottiin että niin pitää ottaa yhteyttä (kun kerrankin olisin mielelläni soittanut)? Mikä taikakeino minulta puuttuu? Olenko vain vitunmoinen retardi?
Ehdin vellata läpi myös sellaiset pikkuaiheet kuin että: onko minusta kirjoittajaksi? Onko ihan naurettavaa tavoitella jotakin sellaista, kun ei ole paras pakasta? Voiko tulla parhaaksi? Onko pakko olla aina paras että saisi edes jotakin duunia?
Onko minusta edes yliopistoon? Mihinkään "akateemiseen työhön"? Päädynkö kaiken tämän jälkeen kuitenkin kouluttamattomaan ammattiin, ja kuinka paljon sitten vituttaa.

Aina välillä noita tulee. Jaksan jotenkin edelleen uskoa, että jos vaan yritän, jos vaan uskon itseeni, niin kai minusta nyt jotakin tulee.

Tämä kaikki lähti siis liikkeelle siitä, että lehtityön kurssi vituttaa, sillä saamme epäjärkeviä tehtävänantoja joita ei tarkenneta millään lailla, esim. "palauttakaa kansioon ti 16 mennessä 1-3 kuvaa joista en anna sen tarkempaa ohjetta paitsi olis hyvä jos ne olis teidän aiheeseen liittyviä mut ihan hei sama, kunhan jotain". Koska tehtävänanto vitutti niin paljon, venytin tietenkin viimeiseen iltaan jolloin valo oli jumalattoman kauhea enkä ottanut yhtään kuvaa. Otin sitten kuvia Kaista, mikä yllätys, liian aikaisin tänä aamuna sumuisen lammen rannalla. Lame, mutta ne on hei jotain. Tein jotain, ja pääsen täten eteenpäin.

Olipa taas selitys.
4th-Oct-2010 09:47 am
owl
Aivan kauhea, tämä tämänpäiväinen. Aivan järkyttävä, eli:
Day 09 – Your beliefs, in great detail

Kuulun evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Se ei sinänsä näy arjessani suuremmin: en oikeasti käy kirkossa, en ole niitä ihmisiä jotka höyryävät FB:ssä Jumalan arvosta tai mitään muutakaan. En ole oikeastaan varma, mikä tarkka "uskontoni" on, mutta sillä ei mun käsityksen mukaan suuresti ole väliä kuitenkaan. En ole aina varma siitäkään, mikä "uskoni" on, mutta tiedän, että se on olemassa jossakin. Haparoin asioihin uskomisessa vain silloin, kun olen äärimmäisen stressaantunut tai masentunut enkä näe faktoja pidemmälle. En ole mielessäni sitoutunut mihinkään tiettyyn uskontokuntaan. Ehtoolliset ovat silti minulle aina jotenkin.. jännän vahva kokemus.

Jätän paljon auki. Kuten sanottua, en ole varma mihin uskon. Niitä varmoja asioita on sitten hankalampi määritellä. Jonkinlainen hetkien pyhyys, siihen uskon, ja pidän esimerkiksi metsiä ja soita usein pyhinä paikkoina. Rukoilen, usein huomaamattani. Pidän sanoja pyhinä. Pidän vanhoja uskomuksia jokseenkin pyhinä, en esimerkiksi mielelläni kävele merkittyjen hautojen päällä tai, voi hyvä jumala, huuda metsässä.

Uskon, että tiettyjen ihmisten oli/on tarkoituskin tavata toisensa. Kai ahdistuu tuosta ajatuksesta aina suunnattomasti, enkä ole koskaan saanut selitettyä että oikeastaan olemme siitä samaa mieltä. En usko kohtaloon sinänsä, uskon valinnanvapauteen ja siihen, että jokaisen tulee kantaa vastuunsa valinnoistaan: mutta uskon jonkinlaisiin määrättyihin iskuhetkiin, jotka muuttuvat niiden valintojen myötä. En pysty selittämään sitä tarkemmin, mutta jotenkin.

En halua määritellä mikä on "pyhä" tai mikä asioista tekee pyhiä, en edes itselleni. Uskon, että joitakin asioita on vain parempi jättää vähän auki. En edes pidä itseäni erityisen retardina sen takia, mutta toki muut saavat pitää.
1st-Oct-2010 04:43 pm - että ei varmasti
owl
Day 08 – A moment, in great detail

Tänään 13.50 seisoin etukuistillamme, ja pitelin kömpelösti käsittämättömän isolta tuntuvaa skootterikypärää kädessäni tietämättä lainkaan, mitä tehdä sillä. Niko neuvoi hajanaisin sanoin, miten kypärän saa päähän oikein. En ole koskaan ollut minkään skootteriasian kyydissä koskaan. Minusta tuntui aika lailla hyvinsuojatulta kananmunalta.
Niko yritti jo käynnistää skootterinsa, mutta keskeytin kun: minne laitan jalat? Kädet? Miten laitan tämän vitun takin, ettei se hulmua ja mene jonkun väliin?
Minkä vitun väliin, Niko kysyi.
Jonkun. Minne laukku! Eikö se putoa.
Niko ei viitsinyt vastata, kai se ajatteli että parempi vaan lähteä ennen kuin hyperventiloin turhaan. Ei se pudonnut, enkä minäkään. Ensimmäiset puolitoista kilometriä maantietä ajattelin vain, että miten ihmiset uskaltavat tehdä mitään tällaista: miten kenenkään annetaan ajaa näin ilman sitä turvallista metallikoteloa jota autoksi kutsutaan. Niko teki yllättävä käännöksen pyörätielle ja kiroilin ääneen. Se nauroi.
Vaikka pikkuhiljaa aloin jollakin kauhusekaisella tavalla nauttia, olin silti jäykkä ja jännittynyt: entä jos mun huivi putoaa? Entä jos olen myöhässä? Entä jos se hammaslääkäri on ilkeä minulle ja myöhästyn ja kaiken päälle mun huivi putoaa? Harjamäen risteyksen kohdalla kypärät kolahtavat vähän yhteen ja säikähdän, ja silti mietin että mulla on kyllä niin hieno pikkuveli, ja sillä on hieno huivikin. Tummansininen. Että onkohan sillä tyttöä, Nikolla, just nyt, ja jos on niin kertoisiko se mulle. Kertoi se, kun löysi unelmiensa auton.
Niko kaartoi Siilinjärven keskustaan, kello on 14.03 ja minua, taas kerran, lähes nolottaa (ahdistaa) se, miten vittupää osaan olla ajan kanssa. Että ei varmasti myöhästy. Että ei ihanihanvarmasti myöhästy, koska sitten on vihaisia ihmisiä muka.
Hoipuin pois skootterin kyydistä, kaivoin silmälasini laukusta, harhailimme torille. Niko kysyi olenko nähnyt uutta suihkulähdettä. Minä kysyin mitä se aikoo tehdä sillä aikaa kun paha ihminen tökkii mun hampaita. Niko nauraa, työntää kädet takin taskuihin ja sanoo että kai sitten on vaan tässä.
Tuu sinne hengaamaan, sanon, ja se kohauttaa hartioitaan hirveän tutulla tavalla joka tarkoittaa pääasiassa "en voi, sillä en tiedä millaista siellä on, jään mieluummin tuttuun paikkaan". Hengaan mieluummin torilla, se sanoo, enkä painosta muuhun sillä Nea tekisi sen kuitenkin kotona kun kuulisi, että Niko istui torilla 45 minuuttia palellen koska näki sen parempana vaihtoehtona kuin tuntematon tila, ja koska olisin itse tehnyt aivan saman.
This page was loaded Mar 26th 2017, 1:41 am GMT.