Rannankylän mummolassa Aune keitti pannulla kahvia, jossa oli taas kerran enemmän puruja kuin itse kahvia, ja järkyttyi taas kerran kahdesta asiasta: miten se nina ei nyt kinkkua syö, ja miten sillä ninalla ei niitä sulhasia vain ole.
Ainoa ilonpilkahdus siellä on vanha kissa jolla ei ole nimeä, ja joka kehrää joka vuosi vähemmän. On vaikea ymmärtää miksi naisen, joka ei muista edes meidän nimiä tai ikiä kunnolla, pitäisi olla jotenkin erityisen tärkeä.

Toisessa, siinä oikeassa, mummolassa mummin mielestä oli täysin oikein ja kunniallista, että mulla ja Caritalla on yhteinen kaksio. Sain myös salaattikirjan, sekä ennenkaikkea:
kuulla uusimman käänteen sukumme upeassa trillerissä. Juoni menee suunnilleen näin:

Enoni vaimon isoisä oli eräs tunnettu taiteilija, johon H. Schjerfbeck sattui olemaan rakastunut. Tästä syystä Marian perheellä on aika jonkinverran arvokasta Schjerfbeck-kamaa, ja myös kyseisen mummini muuten hyvin halvan, yksinkertaisen, 60-luvulla rakennetun kodin seinällä roikkuu random-Schjerfbeck-taulu.
Enoni vaimolla on myös skitsofreeninen veli Miku, joka todennäköisesti tappoi isänsä kyseisten taulujen takia. Veli on yrittänyt tappaa toki myös Marian mm. kiilamalla tämän tieltä. Mitään tästä ei, tietenkään, ole pystytty todistamaan. Veli asuu Ruotsissa, mutta vierailee aina välillä Suomessa harjoittamassa ilmeisesti jonkinsortin flippailuja laajemmassa mittakaavassa, sillä tällöin lapset lukitaan sisälle ja ovia ei saa avata vieraille miehille. On se kai meilläkin joskus käynyt koputtelemassa ikkunoihin, se sukurakas mies. Ilmeisesti sen tavoitteena on eliminoida kaikki taulujen mahdolliset ja mahdottomat perijät, jotta saisi arvostaa herkkää ilmaisujälkeä omilta seiniltään.
Nyt Miku on jälleen Suomessa, sillä juttuun on löytynyt uusia todisteita, ja.. ? To be continued, luulen.

Mutta en saa avata ovia vieraille miehille.

kenties mun vaan pitäisi opetella olemaan yksin.

Mun pitäis jaksaa siivota kuten kuka tahansa yksin kotona oleva kotivaimo! Miksen jaksa!

Nea ja Niko tulevat parin tunnin päästä hakemaan minut ja pitäisi vielä:
- puunata kissat matkakuntoon (esim. laittaa rusetit ja kammata keskijakaus)
- pestä lattiat
- polttaa loman viimeinen tupakka
- siivota jääkaappi
- muistaa siirtää kaikki tärkeät tiedostot, ettei C tapa minua koska tarinamme aikataulu kusee
- ja ennen kaikkea tehdä kaikki 5 asiaa joista C muistutti minua kulmakarvat koholla, ja lisäsi perään että "..tai tapan sinut." hyvää joulua sinullekin, rakas tyttöystäväni &hearts

En osaa sanoa joulutunnelmasta mitään.
Mulla on mukana n. 10 kirjaa joista 5 on vitunpaksuja ja ne mun pitäis saada luettua tenttejä varten. :(

Hieman odotan uuttavuotta.
kunhan en juo kuohuviiniä, kaikki on hyvin,
sillä en keksi parempaa seuraa.

Olin jo ihan liekeissä että nythän tää menee tää koulu ihan putkeen, sitten:

a) "Hei täällä teoriakurssisi opettaja! Olisit päässyt kolmosella läpi mut ahahhahaha, oot ollu liikaa poissa niin en tiiä, tuupa uudestaan ensi vuonna <3 Puhutaan lisää siitä mitä teksti on ja sydän kurkussa yritetään lainata kirjaa jota on ehkä viidelle kolmestakymmenestä. Sano näkemiin 6 opintopisteelle, vitun laiska paska!"

b) "Hej här är Anders som lärar dig svenska! Jag talar inte finska men jag tror att du talar jättekiva svenska!" Jo jag talar nej svenska, jag har forgotten all svenska eftersom jag har inte talat svenska cirka fem år och det är vitusta.

Siilinjärvelle sunnuntaina. Katotaan mitä siitäkin nyt tulee.

Oon muuten nähnyt joka yö älyttömiä painajaisia. Viime yönä harrastin perinteistä korkealta ja liukkaalta katolta putoamista (teen sitä silloin tällöin). Uni päättyy aina siihen, että tajuan etten voi enää mitään, että putoan äärettömän pitkän matkan maahan, herään aina kun olen valumassa reunan yli, ja makaan sängyssä kauhuissani ja mua huimaa edelleen. Viime yönä myös mm. olimme Rautavaaran Setan bileissä/hirvipeijaisissa ja äitini oli siellä bilettämässä muiden mukana.

Kaikki aina nauraa mun painajaisille eikä usko että ne on oikeesti aika kauheita. :(

Huh, joululoma.
Jonka käytän tehokkaasti kirjoittamiseen, sillä twilightimme aikataulu on hyvin jäljessä ja Carita katsoo minua pahasti aina kun teen mitään muuta, esim. pelaan Farmvilleä.

Minun pitäisi leipoa enemmän. Tehdä ruokaa enemmän.
En ole hyvä käsistäni, en osaa piirtää enkä ommella enkä maalata enkä oikeasti yhtään, yhtään mitään. Ruoka sen sijaan jotenkin sujuu. Ei puhuta niistä kaikista epäonnistuneista kuorrutuksista, ei puhuta siitä miten poltan aina vähintään yhden pellin pipareista ja jätän puolet asioista raa'aksi. Että onnistun tekemään kaikesta suklaista ja aina sitä suklaata on liikaa. Koskaan ei ole tarpeeksi peltejä. Aina jokin menee pieleen. Aina joudun heittämään Katin keittiöstä ja lähettämään Caritan ostamaan lisää tomusokeria jota en kuitenkaan tarvitse.

Silti, se tuntuu kovin omalta.
Tein eilen jotakin niin yksinkertaista kuin paahdettuja (or whatever) maustettuja kikherneitä ja suklaakeksejä, jotka myös thin mintseinä tunnetaan, ja olin sen muutaman tunnin ajan onnellisempi kuin pitkään aikaan. Mun pitäisi vaan tehdä ruokaa koko ajan. Jotenkin se on niin kovin loogista ja realistista ja käsiintuntuvaa kaiken ajattelun keskellä.

Oikeasti, mun pitäisi vain juosta ja tehdä ruokaa.

Olen myös alkanut ihastua koulutyttömäisesti kaikkeen vastaan tulevaan, joten jos koskaan on huvittanut kokeilla mahdollisuuksiaan, nyt olis hyvä hetki. (Like that would happen.)

Ja pitänee nyt vielä kertoa että istun nykyään vihreän vesipyssyn kanssa ja vahdin haukkana joulukuusta, johon molemmat kissat ovat niin rakastuneita. No kun: sitä voi syödä, siitä voi juoda, siinä roikkuu leluja ja come on, se on puu!


( Onhan tässä vielä aikaa, mutta muutkin tekevät näitä )