Puhun ihan liikaa töistä.
Päivitän heti kun mulla on jotakin ei-Särkänniemeen/lipareihin liittyvää asiaa.

Kaljarallin jälkeisenä päivänä istuskelin huterana huterassa linja-autossa ja yritin katsoa sinistä taivasta etten oksentaisi. Minun ei pitäisi juoda sekaisin tai pitkiä eli yksinkertaistettuna:

tulevaisuuden nina, juo tästälähtien vain vahvoja asioita ja shotteina. säästyt monelta itkulta ja huonolta ololta ja varovaisuudelta töissä. Ehkä muuten kivoin ja helpoin toteuttaa tämä ohje, verrattuna normaaleihin elämänparannusteeseihin. Juo shotteja! Juo niitä paljon! Ok! Toteutan tän heti lauantaina Nean kera.

Olin juhannuksen töissä, mutta paria päivää ennen tosiaan matkustin krapulassa bussilla Virroille. Toisin kuin viralliset tietolähteet ehkä antavat olettaa, minusta oli myös hyötyä enkä vain pidellyt haravaa. Minä purin koiratarhaa ihan kiltisti, ja lisäksi se haravanpitely oli ihan Katin minulle antama tärkeä tehtävä. :<

Hepat pysyivät tällä kertaa onnellisen kaukana eivätkä yrittäneet esim. talloa minua, ja siellä oli myös pienenpieniä kapisia kissaeläimiä jotka yrittivät kiivetä puuhun (etenivät n. 10 cm) ja metsästää kaikenlaista esim ruohonkorsia! Aina kun laitoin yhden niistä laukkuuni, joku haki sen pois ja katsoi minua tuimasti. Ei sitten! En hanki Uinulle ja Kannulle pikkuveljeä.

Caritan tulosten pitäisi tulla tänään. Istuin toiveikkaana postilaatikon edessä myös 18. ja 19. päivä, mutta juhannus pilasi kaiken. Myös Caritan pitäisi tulla tänään, mutta en sano siitä mitään sillä minulla on absurdi pelko lentokoneen putoamisesta. Aion yllättyä iloisesti kun ovi avautuu joskus aamuyöstä.




Eli toisin sanoen mulle ei oikeastaan kuulu yhtään mitään.
Oon töissä sellaisia 7 päivän putkia joista puolet on turhia 4 tunnin päiviä. Sitten tuhlaan ansaitut rahani kahvipehmikseen ja kadotan ipodini jonnekin, esim. järveen jonne se saattoi lentää Wave Swingeristä, joka muuten on paras laite ikinä.

Joku sais lähtee mun kanssa Särkänniemeen, yksin on surkea käydä laitteissa.

Eilisen pelasti yllättävä radio L3-4:lla.
En ymmärrä, miten 8 tunnin feilattu työpäivä voi edes sujua niin paljon paremmin jos Ylex juttelee hiljaisena taustalla. En edes kuullut sitä asiakkaiden meuhaamisen päälle usein, mutta silti verenpaineeni sekä tylsistymisasteeni pysyivät yllättävän matalalla.

Menetän kaikki rahani huuto.netin "vintage"-ihmeisiin, jotka on "ehkä" hienoja mun päällä ja hyvin todennäköisesti vain puhtaan kauheita.

Enkä ehdi tehdä muuta: tuntuu jäätävältä nämä pitkät työpäivät, kun kahteen viikkoon ei ole käytännössä ollut vapaapäivää (ainoat on menny pääsykokeisiin, ja niitä ei voi mitenkään laskea vapaapäiviksi). Vähän puuduttaa jo ipana-avaimien kirjaaminen lippukansioon ja eltan hintojen selittäminen, onneksi ti-to vapaata.

En ole kauheasti edes ehtinyt ikävöidä Caritaa, joka seikkailee hautojen keskellä Glaskowssa tietääkseni tällä hetkellä. Ehkä työpäivien takia. Tai ehkä ikävä ilmentyy sillä, että soittelen sille vihaisena että et lennä Airbusilla kotiin.

Kun tämä roska substantiivitiheyksineen ja epäfaktoineen on ohi,

aion kutsua itseni kaikkiin bileisiin, vetää tequilaa pullollisen vähintään joka kolmas päivä, saada viissataa uutta ystävää jotka rakastaa mua koska juotan niille tequilaa olen ihana, tuoksun vittu helmille ja leivon vegaanisia kuohkeita pikkuleipiä jotka maistuu emmätiiä taivaalle ja tähdille ja kuulle ja enkeleille, ilman uunia leivon, ja joka aamu pienessä krapulassa näytän vitun hehkeeltä ja ihmiset tarjoaa mulle puhelinnumeroaan koska olen tottakai tosi kaunis, ja matkalla kahville kaikkien niiden viidensadan uuden ja parin vanhan kaverin kanssa ja kirjotan parhaan nuortenkirjan ever ja sit musta tulee uusi twilight-sensaatio eli saan vitusti rahaa editoimattomalla paskalla, kaduilla tanssin aamuyöllä ruusuntuoksussa ja vieraiden tyttöjen sängyistä herään aamulla, ja ehkä en-niin-vieraiden,

sekä tietenkin maratonin juosta auringonlaskuun Kannu oksennuksenkirjavissa valjaissa vierelläni.



Anyone with me.

tehtiin fian kanssa L1-2:seen hieno nykytaidenäyttely eilen.


mua palelee kolmatta päivää. hiipivä yksinäisyys ja siihen auttamattomasti liittyvä alakulo iski jo tänään. onkohan se tätä nyt kaksi ja puoli viikkoa, kuinka surkeaa minulta.

en kai muuta voi. istun sinisessä villatakissani ja hullunisossa huivissani ja värisen ja yritän ymmärtää kuneliuksen käsitystä ymmmärrettävästä lauseesta. mulla on taas sellainen.. sosiaalisesti epäonnistunut olo: kuinka vähän onkaan ihmisiä, jotka todella haluavat edes tuntea minut (jotka eivät ole tuttaviani vain olosuhteiden pakosta).


hmm, tuota. haluan kai vielä kertoa teille runosta, joka meni syvemmälle kuin mikään hetkeen. tässä on osa siitä.



"Maybe my limbs are made
mostly for decoration,
like the way I feel about
persimmons. You can’t
really eat them. Or you
wouldn’t want to. If you grab
the soft skin with your fist
it somehow feels funny,
like you’ve been here
before and uncomfortable,
too, like you’d rather
squish it between your teeth
impatiently, before spitting
the soft parts back up
to linger on the tongue like
burnt sugar or guilt."


(crush by ada limón)